11. toukokuu 2014
Säveltäjäin Tekijänoikeustoimisto TEOSTO jakaa vuosittain tunnustuspalkinnon, jolla Wikipedian mukaan "halutaan edistää suomalaista luovaa säveltaidetta nostamalla esiin rohkeita, omaperäisiä ja innovatiivisia teoksia". Vuodesta 2014 on eletty vasta kolmannes, mutta ihmeitä saa tapahtua, jos laulaja Pepe Wilbergin, säveltäjä Matti Mikkolan ja sanoittaja Timo Kiiskisen nimet eivät löydy listalta, kun tämän vuoden ansioituneita albumikokonaisuuksia aikanaan palkitaan. Kolmikon Pepe & Saimaa on rohkea, omaperäinen ja innovatiivinen - ja äänite onnistuu olemaan kaikkia noita kirkkaasti ilman häivääkään tekotaiteellisuudesta tai väkisinyrittämisestä.
Jonkinlaisen kohun julkaisunsa alla herättänyt levyjulkaisu on musiikkityyliltään harvinaisuus. Näin isosti orkestroitua suomenkielistä progressiivista rockia ja laulelmaa ei ole julkaistu oikeastaan juuri lainkaan sitten Pepe Willbergin ja edesmenneen säveltäjä- sovittajamestarin Henrik-Otto Donnerin yhteistyön. 1960-luvun lopussa Pepe Willberg tulkitsi omilla levyillään ja Paradise -yhtyeen kanssa kunnianhimoista pop-sinfoniaa, joka nousi marginaalista suuremman yleisön tietoon ja jäi elämään. Esimerkiksi Willbergin ja Paradisen tulkinta Rauno Lehtisen kappaleesta Toiset meistä on uljas klassikko, jossa sanoitus, sävellys, sovitus ja tulkinta ovat kaikki vaikuttavia - ja hyvin aikaa kestäneitä.
Uskomatonta on, että nyt noin 40 vuotta myöhemmin levytetty Pepe & Saimaa yltää näiden klassikkojen tasolle.
Ihme ei ole se, että Willberg laulaa hyvin, vaikka viime viikkoina julkisuudessa on puhuttukin lähinnä laulajan comeback -albumista. Willberg on aina ollut erinomainen tulkitsija. Taso ei ole vuosikymmenten kuluessa laskenut. Äänessä on edelleen voimaa ja sävyjä.
Eikä ihmetellä tarvitse Kiiskisen sanoitustenkaan tasoa. Hän on yksi aikamme merkittävimmistä suomalaisista laulunkirjoittajista, joka on tavoittanut sävelteosten ja tulkitsijan kanssa saman taajuuden, on kyse sitten ollut Kari Tapion, Ilkka Vainion, Markku Aron - tai Pepe Willbergin - levytyksistä.
Valokeila onkin syytä osoittaa kaikkein kirkkaimmin säveltäjä Matti Mikkolaan. Hän tuli musiikkikuvioihin 1990-luvulla rääväsuisena Tehosekoitin -yhtyeen rumpalina. Pian hän siirtyi kitaraan, ja paljastui, että keskinkertainen rumpali onkin vähintään kohtalainen kitaristi. Tehosekoitin kehittyi muutamassa vuodessa hurjin harppauksin amatöörimäisestä punk-yhtyeestä rockin eri tyylilajeilla leikitteleväksi Suomi-rockin suosikkibändiksi, joka teki radiohittejä niin Ultra Bran ja kuin Billy Idolin tyyliin. Mikkolan sävellykset Tehosekoittimelle ovat kestäneet aikaa hyvin, ja jo bändin loppuaikoina hänestä alettiin puhua vähintääkin lupaavana biisintekijänä.
Tehosekoittimen lopetettua toiminsa runsaat kymmenen vuotta sitten Mikkola päätti kokeilla rajojaan. Hän perusti Saimaa -yhtyeen, ja sävelsi sille nämä nyt levytetyt kappaleet.
Nyt on hyvä sanoa, että onneksi Saimaa -yhtye jätti leikin sikseen ennen kuin sai julkaistua mitään. Ja on hyvä, että vanha punkkari ja rokkari Mikkola on ajat sitten luopunut kapeakatseisuudestaan ja tullut työstäneeksi albumit niinkin erilaisten artistien kuin Laura Närhin, Stigin ja Jesse Kaikurannan kanssa.
Ehkä aika ja kaikki muut työt ovat jalostaneet häntä sellaiseksi Suomen Brian Wilsoniksi, jollaisena hän voi tämän levyn julkaisun jälkeen esiintyä. Teosto-palkintoa odotellessaan.
Pasi Kostiainen