15. lokakuu 2014
Syyskuun 9. oli poikkeuksellinen päivä. Silloin myös Anakonda.fi oli linnoittautunut katsomaan striimiä Applen tilaisuudesta, jossa oli huhujen mukaan luvassa uusi iPhone, uusi iWatch - ja uusi U2-albumi.
Kaikki nuo saatiin, kuten koko maailma pian tiesi.
Apple toimii julkaisuissaan kunnon korporaatioiden kvartaalitahtiin, uutta on tuotettava säännöllisin väliajoin. U2 sentään ei, vaikka asemapaikkansa verokikkailun takia kotimaastaan Irlannista Hollantiin siirtänyt jättiyritys onkin. U2:n edellinen studioalbumi No Line On Horizon julkaistiin jo viisi ja puoli vuotta sitten.
Songs of Innocence oli vähällä päästä fanien kuunteluun jo keväällä, mutta toisin kävi. Vaikka yhtye esitti uuden sinkkunsa Ordinary Love jo muun muassa Jimmy Kimmelin tv-show:ssa ja Oscar -gaalassa, bändi muutti suunnitelmiaan, palasi studioon ja jatkoi Iisakin kirkkonsa rakentamista. Bonon mukaan yhtye äänitti aihiot kaikkiaan sataan kappaleeseen. Ordinary Love ei edes mahtunut mukaan, kun bändi kokosi albumin uudellen.
Apple-karnevaalista on jo kuukausi ja lokakuun puolivälissä eletään kiihkeimpien U2-fanien toista erikoista päivää: Songs of Innocence julkaistaan virallisesti vinyylinä, cd:nä sekä ties millaisina deluxe -versioina. On aika kuunnella ja arvioida levy kohun takaa.
Saivatko puoli miljardia iTunes -asiakasta merkittävän lahjan Applelta vai eivät? Bonohan korostaa, ettei U2 ollut itse lahjoittaja. Bändi myi musiikin salaiseen hintaan Applelle, joka teki levyllä sen mitä teki. Kumpikin sai ainakin ainutlaatuisen mainoskampanjan - vastaavaa ei tosiaankaan ole tehty.
Onko Songs of Innocence sellainen mestariteos, että se olisi ollut esimerkiksi 1980-luvulla tai 1990-luvulla tekemästä U2:sta sellaista bändijärkälettä kuin sen ajan klassikkolevyt olivat?
Vastauksia ensimmäiseen kysymykseen lienee lähes puoli miljardia. U2 jakaa mielipiteet siinä missä mikä tahansa muukin. Apple joutui jopa julkaisemaan neuvot, jolla pakkolahjasta pääsee eroon.
Eikä ihan helppo ole vastata toiseenkaan kysymykseen.
Pitkäaikainen fani - jollainen tunnustan olevani - ilahtuu tietysti tutusta soundista kuin kauan kadoksissa olleen ystävän kohtaamisesta. On vain yksi Bono, eikä kukaan soita kaikukitaraa kuin The Edge eikä lyö rumpua kuin Larry Mullen.
Mutta sitten on tunnustettava, että iloista jälleennäkemistä seuraa pettymys. Ihan kuin vanhan tutun kanssa ei enää olisikaan juuri mitään puhuttavaa. Jutut on kerrottu jo kauan sitten.
Bono on sanonut, että yhtye kirjoitti ensimmäistä kertaa nuoruutensa näkökulmasta, muisteli nuoruuttaan Dublinissa, kun tuli punk clasheineen ja ramoneksineen - ja kohta perässä, vain vähän ennen U2:ta Joy Division ja muu synkeä uusi aalto.
Ja niin käy, että mieleen tulee J. Karjalaisen loistokas paluu viime vuodelta. Et ole yksin -albumillahan Karjalainen käytti samaa metodia. Kertoja ei ollut hän, vaan ”Markku”, 1970-luvun nuori havaintojaan ja tuntojaan avaamassa.
Ensin tuntuu siltä, etteivät Bono ja kumppanit yllä samaan koskettavuuteen kuin J. Karjalainen.
Songs of Innocencen julkaisua on vaikea kuvitella mihinkään aiempaan vaiheeseen U2:n uralla. Vasta nyt, yli 50-vuotiaina Bono ja kumppanit ovat riittävän etäällä ammentamaan punk-nuoruudestaan ilman, että se vaikuttaisi vain askeleelta taakse. Vaikka näkökulman valinta ei ole mitenkään ongelmattomasti onnistunut, Bonon nostalgian vilpittömättömyyttä ei epäile. Kerran punkkari, aina punkkari, vaikka nahkatakki olisi päällä vaihtunut Louis Vuittoniksi.
Aika tulee asettamaan paikalleen Songs of Innocencen kappaleiden tason ihan niin kuin se on asettanut yhtyeen muutkin tuotokset. Jopa 2000-luvun monien tuoreeltaan väheksymillä levyillä on jokaisella kappaleita, jotka sopivat keikkasettiin uljaasti yhtyeen klassikkojen rinnalla. Vertigo, City of Blinding Lights, Elevation ja niin edelleen. Kotikuunteluun on sitten omat helmensä, ihan 2000-luvun tavaraa niitäkin.
Tässä vaiheessa kuulostaa siltä, että ensi vuoden - ja varmaan sitä seuraavankin - kiertueella settiin pääsevät ainakin nopeatempoiset The Miracle (Of Joey Ramone), The California (There is no End to Love) ja Volcano.
The California on myös yksi levyn onnistuneimpia kappaleita, sen sovitus laajentaa U2-kuvaa johonkin aiemmin kuulemattomaan.
Ehkäpä parhaalta kuulostaa kuitenkin Iris (Hold Me Close). Hienossa sävellyksessä kaikki on kohdallaan eikä yhtye ole yrittänyt väkisin mitään muuta kuin kuulostaa itseltään. Ja siltä se kuulostaa ikifanista pakahduttavan pakottomasti. Mahtava biisi, joka perustelee koko albumin julkaisun.
Mutta suosikit vaihtuvat kuuntelu kuuntelulta yhä - ihan niin kuin nuoret irlantilaiset löysivät 1970-luvun lopulla jatkuvasti uutta kuunneltavaa. Raised by Volves, Cedarwood Road ja Sleep Like A Baby Tonight, levy on kuin onkin täynnä hyviä biisejä. Koettelee, vaan ei hylkää Bono. U2 on tehnyt kelpo levyn, sittenkin.Pasi Kostiainen