14. marraskuu 2014
Dave Grohl, 45, nousi rockmaailman tietoon soittaessaan Nirvanassa rumpuja vuodet 1990-1994. Kurt Cobainin liipasimenpainullukseen päättynyt Nirvana oli 1990-luvun tärkeimpiä rockyhtyeitä. Ilman Cobainin valitettavan aidoksi osoittunutta ahdistusta ja toisaalta kykyä ilmaista tätä tunnettaan tarttuvien rock-kappaleiden kautta käsityksemme grungesta ja koko tuon aikakauden amerikkalaisesta rockista olisi paljon mitäänsanomattomampi.
Kun Cobain kuoli ja Nirvana hajosi, Grohl perusti Foo Fightersin. Rumpupallilta astui eturiviin aikuinen, mutta tarkkanäköinen biisintekijä. Kukapa ei olisi Cobainia kepeämpi hahmo, mutta Grohl riehaantui bändeineen jopa humoristiksi: hänet ja koko Foo Fighters totuttiin näkemään koomikkoina omissa bändivideoissaan, esimerkiksi nykyaikaisen lentomatkustamisen stereotyypeille irvailleessa videossa Learn To Fly.
Mutta enää Grohl ja kumppanit eivät vitsaile. Yhtyeen kahdeksas albumi Sonic Highways on musiikillinen matka läpi Yhdysvaltojen, kuten on nähty myös sopivasti levyjulkaisun alla kuvaruutuihin saadusta HBO:n laatusarjasta Sonic Highways. Yle Teema meillä on näyttänyt (ja Yle Areena näyttää), Sonic Highways levytettiin studioissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Bändi matkusti valmiiden biisien kanssa, eri kaupunkien musiikillisen perinteen annettu juurikaan vaikuttaa taltiointiin. Ei, vaikka kuinka oltaisiin oltu kantrin mekassa Nashvillessä tai juurirockin ytimessä Austinissa.
Sarja vahvistaa mielikuvan Grohlista musiikkihulluna. Ihan niin kuin on saattanut arvata hänen aktiivisesta yhteistyöstään muiden bändien kanssa, Grohlille musiikki ei ole tie päämäärään, vaan Sonic Highwayn kyntäminen on päämäärä itse. Siksi siis hänet on nähty bändinsä taukojen aikana studiossa tai satunnaisilla keikoilla vaikkapa Queens of The Stone Agen tai Sir Paul McCartneyn kanssa. Grohl on kutsumushommissa.
Ja musiikkivouhottajalle 1900-luvun amerikkalaisen musiikkiperimän pyhien paikkojen kohtaaminen on vakava paikka. Ehkä siksi uusi levy on jotain ihan muuta kuin hassuttelevia videoita.
Mutta toisaalta, mitään huumoripläjäyksiä eivät ole olleet Foo Fightersin seitsemän aikaisempaakaan levyä. Ne ovat olleet vahvaa kitararockia, jo ensimmäisestä levystä lähtien Grohl on onnistunut luomaan bändilleen oman, tunnistettavan soundin. Se muodostuu hänen vahvasta, tunteellisesta laulusoundistaan, joka vaihtelee kertovasta baritonista suoraan huutoon; kahden, ajoittain jopa kolmen kitaran riffittelystä sekä paatokselliseksi yltyvästä energiasta. Musiikki on raskasta rockia, mutta ei mitään metallia. Nyt kun Foo Fighters on ollut olemassa 20 vuotta ja Grohl on ollut bändissä viisi kertaa niin pitkään kuin Nirvanassa koskaan oli, niin yhtyeen musiikkityyliä voi kutsua Classic Rockiksi ilman huvittuneisuutta. Vaikka bändi on vitaalina keskuudessamme edelleen, se kelpaa musiikillisesti liittää samaan seuraan 1970-luvulla läpilyöneiden legendojen, Grohlin esikuvien vaikkapa Queenin ja Led Zeppelinin kanssa.
Ja klassista kitararockia pitää arvioida sen omassa taulukossa, ottaa vertailukohdiksi yhtyeitä, jotka pyrkivät ennemmin ajattomuuteen kuin varsinaisiin musiikillisiin vallankumouksiin. Foo Fightersin raivo muistuttaa hetkittäin toki Nirvanan pitelemättömyyttä, mutta siinä missä Cobain joukkoineen henki vaaraa arvaamattomuudellaan, Foo Fightersin uhka muodostuu siitä, että Grohl ja kumppanit tietävät mitä he tekevät kuin huippuunsa treenattu suoran toiminnan joukko. Raivo on säännöstelty osaksi biisejä, aivan kuin vastaavasti leikitellään ohikiitäviä hetkiä Thin Lizzyn mieleen tuovilla riffeillä - tai ilmeisen improvisoidulla jammailupätkillä, jotka muistuttavat siitä, miten Led Zeppelinin levyttäessä 1970-luvulla oli ihan tavallista antaa soitttamiselle ja sen riemulle tilaa. Jos Sonic Highwaysia pitää 2000-luvun tyypillisen tylsänä amerikkalaisena radiorockina ei todennäköisesti ole antanut levylle oikeaa mahdollisuutta - tai sitten ei pidä perinteisestä kitaravetoisesta rockista ylipäätäänkään.
Keinot sikseen, biisimateriaalin laatu sanelee loppujen lopuksi levyjen hyvyyden tai huonouden nykyään siinä missä niin 1970- kuin 1990-luvuillakin. Grohl on onnistunut tekemään laadukkaan albumikokonaisuuden, josta on voi nostaa pari biisiä instant-klassikoiksi, suoraan bändin tunnetuimpien biisien Times Like Thesen, The Pretenderin tai All My Lifen rinnalle. Näitä ovat Chigacossa taltioitu Something From Nothing, levyn komea avausraita sekä kuuntelu kuuntelulta uusia kerroksia itsestään paljastava, Nashvillessä purkitettu Congregation.
Näitä kappaleita Foo Fighters ei olisi pystynyt kirjoittamaan eikä ainakaan levyttämään tämänkaltaisina, tulkinnaltaan ja tuotannoltaan näin vivahteikkaina teoksina ennen kuin nyt, 2010-luvulla.