17. tammikuu 2016
”Kulttuuri-ihmisten Kanaria.”
Näin ystäväni parjasi hiljattain Berliiniä, ja kieltämättä kaivoi esiin osatotuuden.
Kaikkihan sinne haluavat. Aina vaan. Vuodesta toiseen.
Etenkin kesällä, kun vapaamielisen kulttuuriväen lempikaupungissa voi nauttia loputtomista puistojuhlista, raukeista brunsseista, vintage-toreista ja olohuonebaareista, joiden omaehtoinen nuhruinen eleganssi nostaa kyynelen urbaanin internationaalin silmäkulmaan.
Klubimusiikin mekassa taas bileet jatkuvat toisinaan katkeamatta läpi viikonlopun, kuten niin Berliini-henkisen LCD Soundsystemin James Murphy kiljui North American Scum -kappaleessa:
"Now we can't have parties like in Spain where they go all night, shut down in north America! Or like Berlin where they go another night, alright!”
Jos kaikki edellinen saa kaupunkiin ensi kertaa saapuvan hipsterin vollottamaan onnesta, monen pitempään kaupungissa asuneen mielestä aivan viime vuosina Berliinin maine jopa New Yorkia kiehtovampana taideboheemien pesänä on johtanut ei-toivottuihin seurauksiin.
Silti Berliinin väittäminen pilalle menneeksi on yhtä huvittava kärjistys kuin jos väittäisi marraskuista Helsinkiä maailman houkuttelevimmaksi aistien valtakunnaksi.
Muutoksen piirileikkiä
Kun keväällä 2004 vierailin ensi kertaa muurin murtumisen jälkeen sittemmin minulle erityisen rakkaiksi muodostuneilla ja maailmansodasta ilman täydellistä rakennuskannan tuhoa selvinneillä alueilla – punk-henkisessä Friedrichshainissa, idyllisen vehreässä Prenzlauer Bergissä sekä vanhan länsipuolen turkkilais- ja rockmytologian täyteisessä Kreuzbergissa, Berliinin kiehtovimmat vuodet olivat vanhemman luovan luokan puheissa jo tietenkin takanapäin.
Mutta mitä siitä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen Berliinissa hipattiin Karl-Marx-Alleen DDR-“ostalgisessa” Cafe Moskau -lasipaviljongissa aamuun viileän nujazzin tahdissa. Toisaalla rähjäisissä parakeissa soi tekno- ja tanssipunk, tsekkiläisen lentoyhtiön entiseen konttoriin kyhätyssä retrobaarissa taas kaupungille leimallinen minimalistinen konenaksutus.
Sittemmin tylsähköksi keskiluokkaistuneet ja turistikoituneet Kastanienalleen, Simon-Dach Straßen, Oranienstraßen tai Bergmannstraßen baarikadut olivat suorastaan vaihtoehtoisen jännittäviä paratiiseja, kun taas nykyinen reppureissaajahelvetti Schlesische Straße tihkui paikallisen arkkitehtiystäväni mukaan kaupungin kiinnostavinta potentiaalia.
Mutta kehitys kehittyy, ja muutos on kaupungissa väistämätön.
Jos Kreuzbergia ja Neuköllniä rajaavan kanaalin seutu eli “Kreuzkölln” on parina viime vuonna ollut nopeiten muuttunutta Berliiniä, alueen boheemin tunnelman ja palveluiden kieltämättä täydellinen yhdistelmä on pamauttanut vuokrat hurjaan nousuun.
Niinpä trendi-Neuköllnin pääbaarikadulla Weserstraßella voi törmätä talon seinään sutaistuun “jupit painukaa vittuun” –henkiseen töherrykseen tai Kreuzbergissä vuokramalttia vaativaan mielenosoitukseen.
Weserstraßelle Pariisista muuttanut muusikkoystäväni päätti kolme vuotta sitten siirtää treenikämppänsä juuri vuokrien nousun takia halvempaan Weddingiin, josta on puhuttu pitkään ”uutena Neuköllninä”.
Näin gentrifikaatiopiiri pyörii kaupunginosasta toiseen – ja jopa kaupungista toiseen: moni luovuuden ja antifasismin nimeen vannova on jo muuttanut kallistuneesta Berliinistä verrattain läheiseen Leipzigiin, jonka sanotaan kokoavan Berliinin hyvät puolet pienemmässä ja halvemmassa mittakaavassa.
Keinottelu kysyy hermoja
Tiukkojen sääntöjen runtelemasta Helsingistä tai riistovuokrien tappamasta Lontoosta katsottuna puhe Berliinin svengaavimpien alueiden pilalle kehittymisestä kuulostaa tietysti naurettavalta.
Vaikka ystäväni vitsailee puolitosissaan, ettei hän suostu pulittamaan döneristä yli kahta euroa, Berliini on edelleen edullinen länsimaiseksi suurkaupungiksi, vieläpä maailman muodikkaimmaksi sellaiseksi. Berliinin tarjoama elämänlaatu lienee yhä maailman paras.
Keinottelu erityisesti asuntojen osalta sekä vuokrien sääntelystä huolimatta paikoin räjähdysmäinen nousu koettelevat silti monen paikalisen pinnaa ja aiheuttavat katkeruutta.
Vaikka Berliinissä määrättiin 2015 laki, jolla pyritään estämään alueen määriteltyjä keskivuokria yli 10 prosenttia korkeampien vuokrien kiskominen, yksiöiden hinnat lähentelevät Berliinissä tätä nykyä Helsingin tasoa. Kalliimmilla alueilla kuten Prenzlauer Bergissä yksiöstä joutuu pulittamaan vuokraa noin 700 euroa kuussa.
Maine halvan asumisen tyyssija on siis pitkälti mennyttä. Ystäväni maksaa – tosin hulppeasta – perheasunnostaan Friendrichshainin Boxhagener Platzilla miltei kaksituhatta euroa kuussa; toinen taas Kreuzköllnin kaksiosta 900 euroa.
Koska eurooppalaisesta suurkaupunkinäkökulmasta asuinkustannuksilla on tästä huolimatta edelleen varaa nousta, moni sijoittaa Berliiniin, vaikka kovin nousupiikki lienee takana.
Niinpä Berliinissä on tavallista törmätä ilmiöön, jossa usein ulkomaiset pääomasijoittajat yrittävät tuntuvilla rahatarjouksilla saada vuokralaiset muuttamaan asunnostaan pois, jotta sijoittaja voisi tehdä ostotarjouksen koko asuinrakennuksesta; Berliinissä pitkähköt vuokrasopimukset pyrkivät suojaamaan vuokralaista ja vuokrankorotuksilta.
Vaikka vuokrien nousun kiihdyttämä gentrifikaatio alkaa näkyä aiemmin hiljaisilla alueilla kuten kehämuotoisen S-bahn-radan luona eteläisessä Neuköllnissä tai vanhan Länsi-Berliinin Moabitissa, moni edullisten tilojen perässä saapuva nälkätaiteilija vaihtaa Berliinin yhä useammin kokonaan toiseen kaupunkiin.
Talouskriisi houkuttelee saapumaan
Berliinin tunnelma on kuitenkin monen mielestä rahan arvoinen. Se tunnelma, jonka voi aistia perjantai-iltana Kottbusser Torin tai Warschauer Straßen metroaseman kulmien hulinaa ihmetellessä. Aitoa urbaania dynamiikkaa, jota tuoreista kansainvälisistä tuulista ja kaupunkikulttuurista elävän romantikon on mahdoton vastustaa.
Viime vuosina Berliinin boheemeilla alueilla on voinut huomata etenkin eteläeurooppalaisten nuorten aikuisen tulvan. Kun kotimaa ei tarjoa työtä ja tulevaisuutta, vain hullu jättää Berliinin-lipun lunastamatta. Berliinissä kun elelee kuulemma kelvollisesti pari iltaa viikossa kulmakuppilassa tai hostellin vastaanotossa työskentelemällä. EU-kansalaiselle terveydenhuoltokin tuntuu pelaavan mitä parhaiten.
Osaltaan kaupungin elävyyttä ruokkivan muuttovirran voi aistia esimerkiksi Neuköllnin kaksi kertaa kuussa järjestettävällä Nowkölln-kirpputorilla, jossa tulijat etsivät sisustustarvikkeita uusiin koteihinsa.
Myyjät ovat ehkä tehneet aikoinaan saman. Elämän kiertokulku on käsin kosketeltava, kun puinen keittiötuoli tai vinyylilevy kulkeutuu seuraavaan vuokrakämppään. Tavara on katoavaa ja toissijaista, mutta Berliinin-muistoa, vaikkapa uusien tuttavuuksien kanssa vietetyn täydellisen klubi-illan jälkeisistä aamujatkoista, kantaa mukanaan ikuisesti.
Hetkien taidetta pyörän selässä
Vaikka Mitten Museumsinseliä pidetään museoalalla suorastaan esikuvana, kannattaa Berliinin-lomalla panostaa siihen, mikä tekee kaupungista uniikin.
Bauhaus-arkiston design-nirvanasta, Neue Nationalgalerien Mies van der Rohe –puitteista tai kiertokäynnistä Berliini-rockin myyttiseen Hansa-studioon huolimatta parasta Berliinin-lomalla lienee päämäärätön polkupyöräily pitkin historiallisia kerroksia unenomaisesti sekoittavan, tuhotun, jaetun ja uuteen kukoistukseen nousseen kaupungin katuja.
Edullisia pyöriä vuokraa esimerkiksi Neuköllnin Rent a Bike 44 (4 euroa päivä, 25 euroa viikko) tai Mitten MIetradmitte.
The city that never sleeps –ilmaisu sopii juuri Berliiniin. Etenkin valoisaan ja lämpimään aikaan katuja pitkin rullaillessa törmää jatkuvasti uuteen ja kiinnostavaan: kanaalin törmän spontaaneihin juhliin, hilpeisiin galleria-avajaisiin, taivaalliseen falafel-kojuun tai juuri avanneeseen maailman siisteimpään kahvilabaariin.
Jos Weserstraßen tuntumassa uusia baareja tuntuu syntyvän harva se viikko, kuumin klubitiheikkö löytyy Ostkreuzin metroaseman tuntumassa. Den Salon Zur Wilden Renate, Sisyphos ja ://About Blank ovat kelpo vaihtoehtoja, jos sinulla on käynyt huono tuuri kaupungin tunnetuimman ja kieltämättä täysin uniikin bailupyhätön Berghainin ovella. Sinne kun ei välttämättä pääse edes parin tunnin jonottamisen jälkeen, vaikka olisit maailmalla tunnettu suomalainen teknoartisti. Ovimiehen mielivaltaisuus on pöyristyttävää ja huvittavaa.
Gay-skenessä kaupungin maineikkain klubi Schwuz muutti jokin aika sitten Kreuzbergistä Neuköllniin entistä suurempiin tiloihin. Vapaamieliselle suositeltava homobaari taas on Oranienstraßella vaaleanpunaisen karvaisesta Roses tai Neuköllnin Silverfuture, jotka takaavat hullunkurisen berliinilisen kokemuksen.
Entä miltä kuulostaisi sniikkaus Spreeparkin hylättyyn DDR-huvipuistoon, kaljakellunta kumiveneellä pitkin Landwehr-kanaalia, auringonlaskussa köllöttely Berliinin kattojen yllä Neuköllnin Arkade-ostoskeskuksen huipulle rakennetusta ihanasta puutarhaklubista, berliiniläisille niin tyypillinen pingisturnaus puistossa tai visiitti jättimäiseen elementtilähiöön Marzahniin? Puhumattakaan tallustelusta mykistäväksi viheralueeksi muutetun entisen ilmasiltalentokentän, Tempelhofin, kiitotien lämpimällä asfaltilla. Ehkä yöllistä romantiikkaa tihkuva ja sekt-kuohuviinin ryydittämä elokuvanäytös jossain kaupungin erinomaisista ulkoilmaelokuvateattereista?
Sitten onkin aika siemaista Berliner Pilsneriä Spätin eli liki joka korttelista löytyvän juomakulmakaupan puisilla penkeillä, kadota klubiorjaksi seuraavien tuntien ajaksi ja heräillä takaisin todellisuuteen tuijotellen auringonnousun tv-tornin palloon piirtämää risrimuodostelmaa - ja todeta olevansa juuri siellä missä pitääkin.
Teksti ja kuvat: Aleksi Kinnunen